Oslon ja Holmenkollenin yllä oli jälleen sininen päivä arvostetun 50 kilometrin kilpailun aikana. Huippuolosuhteet odottivat 8,3 kilometrin pituisella radalla, joka piti hiihtää kuusi kertaa. Perinteiseen Holmenkollenin hiihtotapaan katsojia oli taas sallittu katsomoon ja metsään radan varrella, ja he tukivat 64:ää lähtijää kannustamalla koko matkan ajan.
Kilpailu kuuluisasta voitosta pysyi tiukkana maaliin asti.
Mahdollisten kärkisijoittajien lista oli pitkä. Johtopaikka ja vauhdinottajan rooli vaihtui usein huippu-urheilijoiden, kuten Hans Christer Holundin, Iivo Niskasen, Didrik Tønsethin, Andrew Musgraven ja Simen Hegstad Krügerin välillä, mutta myös nuoremmat norjalaiset lahjakkuudet, kuten Martin Nyenget Løwstrøm ja Harald Østberg Amundsen, ottivat sen.
Vasta kisan jälkipuoliskolla, kun tuli päätöksiä mahdollisen suksienvaihdon hyödyntämisestä, vauhti kiihtyi, kun kärkiryhmän oli saatava kiinni Amundsenia, joka oli vaihtanut suksensa kierrosta aikaisemmin kuin kärkiryhmä ja siten rynnistänyt karkuun, kun kaikki muut menivät ”laatikkopysäkille”.
Seuraavalla pitkällä kiipeilyosuudella Frognerseterenin korkeimmalle kohdalle kuusi urheilijaa oli edennyt kärkiryhmään, jossa olivat Didrik Tønseth, Martin Løwstrøm Nyenget, Sjur Røthe, Iivo Niskanen, William Poromaa ja Hans Christer Holund.
Simen Hegstad Krügerin kaatumisen vuoksi myös Dario Cologna tuli kaatumaan, mikä oli valitettavaa, sillä 35-vuotias sveitsiläinen oli matkalla tähän erittäin menestyksekkään uransa viimeiseen MM-kisaan.
Edessä uusien suksien hyvä laatu oli ratkaiseva tekijä loppusuoralla. Didrik Tønseth nousi johtoon ja kiihdytti vauhtia Nyengetin ja Røthen ollessa hänen kannoillaan. Ainoina ei-norjalaisina William Poromaa ja Iivo Niskanen pysyivät mukana. Mutta kun norjalaiskolmikko oli ohittanut viimeisen kierroksen stadionin ympäri, se piristyi vielä kerran, ja loppusuoralla oli edessä loppusprintti näiden kolmen välillä.
